Olen aina jotenkin kuvitellut, että lapset kehittyvät loogisesti vauvan köllöttelystä ensin kääntymisten kautta ryömimiseen, siitä kontilleen ja konttauksen kautta istumiseen. Lopulta noustaan pystyyn ja tukia pitkin kävellen vähitellen tuettomaan kävelyyn ja lopulta vanhempien iloksi tai kauhuksi juoksuun.

Noh, esikoinen kutakuinkin tätä kaavaa noudatti. Tosin hieman nopeutetussa tahdissa niin, että käveli ilman tukia ensi kerran samana päivänä kun täytti 10 kk. Hieman liian varhain minun mielestäni.

Tämä kuopus sen sijaan on päättänyt pitää vanhempansa tarkkaavaisina ja kehittää reaktiokykyämme äärimmilleen. Tyttö nimittäin on ryöminyt 5kk ikäisestä ja noussut konttausasentoon  puolivuotiaana. Tästä hän kätevästi skippasi pari kehitysvaihetta noussen seisomaan 7 kk ikäisenä.

Niin mitä siitä sitten tulee, kun ei osaa istua eikä kontata mutta kylläkin nousta seisomaan. Paljon kaatumisia suorin vartaloin tai onnetonta ujellusta kun ei pääse seisoma-asennosta alas. Ei auta vanhempien tai isosiskon pudottautuminen maantasolle, sillä kuin magneetin vetämänä tämä tyttö nousee pakonomaisesti seisomaan kaikkialle mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Ei auta järkipuheet tai anna mennä kehotukset ei lattialle jätetyt houkutukset tai esteet. Sylissäkään ei viihdy kun liikkumaan ja möyrimään pitäisi päästä.

Kyllä - kuulostaa pahalta ja kuulostan epätoivoiselta tai vähintäänkin turhautuneelta.

Mutta tämä on taas yksi vaihe, kuten olen useasti viime aikoina itseäni lohduttanut. Nyt se tuntuu maailmanlopulta, mutta seuraavan vaiheen tullessa jo mietin, että eihän SE ollut mitään kun nyt on tämä....