Myönnän että vauvauinti on ihan täysin ollut äidin juttu meidän perheessä. Toki isäkin on myötämielisesti ottanut osaa tähän koko perheen harrastukseen, mutta minä se olen ollut, joka sinne on kärttänyt heti kun synnytyksistä olen selvinnyt. Entisenä himouimarina se kait jotenkin kuuluu asiaan.

Esikoisen kanssa uintiura 3kk ikäisestä vuoden ikäiseksi meni varsin mallikkaasti. Ei juuri kitinöitä altaassa tullut. Sen sijaan tämä uusi tulokas ensin olla möllötti altaassa kuten ne 3-4kk ikäiset tuppaavat tekemään. Ihan sama missä sitä vähäiset hereilläolotuntinsa viettää menttaliteetillä. Sitten tuli joulutauko ja 6kk iässä paluu altaaseen oli huutoa ja hampaiden kiristystä. Ei auttanut äidin hellä syli ei isän jämäkkä ote eikä isosiskon huvitukset. Sitten huonoksi (vai hyväksi uinnin kannalta) tulivat talviflunssat, joita tytöt sairastivat peräjälkeen ja tulipa joku korvatulehduskin. Nyt sitten parin kuukauden tauon jälkeen uskaltauduimme taas altaaseen jännityksestä jäykkinä. Vauveli hekotteli, läyskytteli ja nuoleskeli vettä. Intoa riitti hyvin vaikka olimme vahingossa tulleet hallillekin hieman turhan aikaisin. Niin se ikä ja aika tekee ihmeitä ja tuo vajaa 8kk vesseli äidin iloksi sittenkin antaa merkkejä vesipedon elkeistä.

Samalla kerralla isosisko oppi sukeltamaan. Sisaruinnissa isommille on yleensä oma ohjelmansa ja tällä kertaa se oli sukellusrata. Aluksi sinne ei olisi menty kirveelläkään. Sitten suostuteltiin kuuntelemaan mitä uimaopella oli asiaa ja kohta sitten sieltä ei saanut pois millään. Sukelteli intona ja parin kerran jälkeen vannotti, että älä tule lähelle, mä osaan jo. Voi sitä oppimisen intoa.